FIKTIIVISET TEKSTITYYPIT

Takaisin Runo-sivulle

Takaisin Kaunokirjallisuus-sivulle

RUNOUDEN SANASTOA

Lähde: Unto Kupiainen, Lyhyt runousoppi. Yleisen kirjallisuustieteen alkeet. Helsinki: WSOY.

Tähän sanastoon on koottu ns. varsinaista runoutta eli lyriikkaa koskevaa termistöä lyhyine sananselityksineen sekä esimerkkeineen. Termit soveltuvat monella tapaa myös epiikkaan ja dramatiikkaan. Tärkeimpänä lähdeteoksena hakemiston laadinnassa on ollut Unto Kupiaisen yli puoli vuosisataa sitten laatima, edelleenkin täysin käyttökelpoinen ja erinomainen populaari runousopin esitys Lyhyt runousoppi. Yleisen kirjallisuustieteen alkeet. - Tässä viitataan teoksen viidennen, täydennetyn painoksen (1964) kohtiin. Esimerkistö on pääosin samasta teoksesta.

Alkusointu eli allitteraatio tarkoittaa runon säkeessä olevien peräkkäisten tai lähekkäisten sanojen alkuäänteiden keskenään äänteellistä yhteen sointumista eli yhteensointuvuutta. Täydellisin vaikutus syntyy sellaisten tavujen samankaltaisuudesta, jotka alkavat joko samalla vokaalilla tai sitten sekä samalla vokaalilla että konsonantilla. Pelkkien konsonanttien muodostama alkusointu on tehottomampi. Myös eri vokaalit allitteroituvat keskenään yhteisen konsonantin kanssa. Erityisleimansa allitteraatio on antanut varsinkin kalevalaiselle kansanrunoudelle (ks. myös kalevalanmitta):

Allegoria tarkoittaa lyriikassa kielikuvaa, jossa käsitteet puetaan kuvien, kuvausten tai kertomusten muotoon. Vanhoista suomalaisista allegorioista tunnetuin lienee Paavo Cajanderin aatteellinen balladi "Vapautettu kuningatar". Muita ovat mm. Lauri Viljasen runoelma "Atlantis" ja P. Mustapään (Martti Haavio) runo "Keltainen naakka".

Allitteraatio = alkusointu

Anakruusi eli esitahti tarkoittaa runomittaopissa laskevan säkeen alussa olevaa painotonta alkutavua. Anakruusina esiintyy usein sidesana, konjunktio tms. - Esimerkissä painolliset tavut on lihavoitu, runojalat on erotettu pystyviivoin (|), sanansisäiset tavut on erotettu vinoviivoin (/) ja anakruusi on kursivoitu:

Anapesti tarkoittaa runomittaopissa nousevaa runojalkaa, jossa nousu on säkeen kolmannella tavulla. - Esimerkissä painolliset tavut on lihavoitu, runojalat on erotettu pystyviivoin (|) ja sanansisäiset tavut on erotettu vinoviivoin (/):

Antiteesi kuuluu lausemuotoihin eli figuuroihin, ja se tarkoittaa vastakohta-asettelua, adversatiivisuutta, joka syntyy esimerkiski mutta- ja vaan-rinnastuskonjunktioilla.

Arvokkuus kuuluu runousopissa esteettisiin muunnoksiin eli modifikaatioihin. Se ei kuitenkaan ole vastakohta toiselle esteettisiin muunnoksiin kuuluvalle modifikaatiolle eli sulolle, vaan se kehittyy juuri sulosta. Unto Kupiainen tähdentää (mts. 15), että sulon yhteydessä juontuu mieleen luonto, välittömyys, naiivin lapsellinen, yksinkertainen teeskentelemättömyys, mutta kun nämä tulevat tietoisiksi omasta merkityksestään, muutoin muuttumatta, sulo vaihtuu arvokkuudeksi. Arvokkuuden piirteitä ovat lujuus, varmuus, järkiperäisyys ja tietoisuus.

Assonanssi = puolisointu

Asyndeton kuuluu lausemuotoihin eli figuuroihin, ja se tarkoittaa sidesanojen pois jättämistä. Erityisesti pois jätetään rinnastuskonjunktioita ja, sekä, eli, mutta, vaan.

Balladi kuuluu lyriikan lajeihin, ja se pohjautuu vanhaan italialaiseen tanssilauluun. Kupiaisen (mts. 64) mukaan balladissa kertova eli eeppinen osuus ikään kuin uppoaa lyyriseen osuuteen. Balladissa käytetään draamallista vuoropuhelua, ja draamallisuus antaa balladille jännityksen. Vuoropuhelussa käytetään usein kertosäettä. Balladissa yhtyvät runouden kaikki kolme peruslajia - epiikka, lyriikka ja draama. - Esimerkiksi Eino Leinon Helgavirret ovat suurimmaksi osaksi balladeja. Muita tyypillisiä balladeja ovat mm. "Velisurmaaja" ja "Elinan surma". Nämä ovat kertovia tunnelmarunoja, joissa on aiheena kaukainen, jylhä tapahtuma.

Daktyyli tarkoittaa runomittaopissa laskevaa kolmitavuista runojalkaa, jossa paino on ensimmäisellä tavulla. - Seuraavassa esimerkissä painolliset tavut on lihavoitu, runojalat on erotettu pystyviivoin (|) ja sanansisäiset tavut on erotettu vinoviivoin (/):

Distikon tarkoittaa runomittaopissa heksametrin (kuusimitan) ja pentametrin (viisimitan) yhdessä muodostamaa säeparia: yksi heksametrisäe ja yksi pentametrisäe muodostavat yhdessä distikonin. Distikoneista koostuvaa runoa sanotaan elegiaksi, suru- tai valitusrunoksi, hautalauluksi tai hautakirjoitukseksi (epitafiksi).

Dityrambi kuuluu lyriikan lajeihin, ja se tarkoittaa hymnin sukuista, vanhalla ajalla Dionysos-jumalan ylistykseksi viritettyä laulua. Pääaineksena on ollut jumalais- tai sankaritaru. Dityrambilla tarkoitetaan myös lennokasta, yleensä runomitan siteistä vapaata, ylevää ja haltioitunutta runoa:

Draama kuuluu näytelmärunouden eli dramatiikan lajeihin tragedian ja komedian lisäksi. Draama tarkoittaa Unto Kupiaisen (mts. 84-85) mukaan sellaista näytelmää, jossa ristiriidat ovat enemmän tai vähemmän vakavia mutta eivät kuitenkaan traagisia. Välillä voi olla ilonpilkettäkin mutta ei komediaksi asti. Jos toiminta päättyy onnellisesti, sanotaan draamaa sovintodraamaksi (esim. Minna Canthin "Papin perhe" taikka Aleksis Kiven "Lea"). Vähemmän ristiriitoja käsittäviä näytelmiä sanotaan kansannäytelmiksi. Niissä on monesti mukana laulua, nuorta rakkautta sekä huvittavia kohtauksia ja tyyppejä. Vanhoista suomalaisista draamoista tunnetuimpia ovat Minna Canthin "Murtovaras" ja "Roinilan talossa" sekä Teuvo Pakkalan "Tukkijoella". Monia kansannäytelmiä esitetään kesäteattereissa. Useista on vanhoja elokuvaversioitakin. Draamoja on esitetty paitsi näyttämöllä myös kuunnelmina.

Dramatiikka eli näytelmärunous on yksi runouden päälajeista lyriikan ja epiikan lisäksi. Näytelmärunouden lajeja ovat tragedia, komedia ja draama.

Eepos eli epopea on yksi eeppisen runouden päälajeista, ja se tarkoittaa laajahkoa, runomittaista kertomataiteellista teosta. Raja runo- ja proosamuotoisen eepoksen välillä on kuitenkin häilyvä.

Eeppinen runous = epiikka

Elegia kuuluu lyriikan lajeihin, ja se tarkoitti antiikin aikana kaksoissäkeistä runoa, mutta nykyisin se tarkoittaa tunnelmaltaan kaihoisaa runoa, surulaulua, valitusrunoa, hautalaulua, hautakirjoitusta.

Ellipsi eli sananheitto kuuluu lausemuotoihin, ja se tarkoittaa lauseen yhden tai useamman sanan, jopa koko lauseen sanomatta jättämistä, jos ajatus selviää ilmankin:

Epigrammi kuuluu lyriikan lajeihin, ja sillä tarkoitetaan lyhyttä, usein purevan kärjisteistä pikkurunoa tai aforismia. Epigrammi on puhtaimmin viljeltyä ajatusrunoutta. Alkuaan epigrammi on merkinnyt päällekirjoitusta, hautakirjoitusta, muistolahjakirjoitusta tms. Epigrammissa on usein huvittava tai yllättävä käänne. Antiikkiset epigrammit oli laadittu elegiseen mittaan, ja tavallisesti ne olivat vain yhden tai kahden distikonin pituisia. Suomalaisessa lyriikassa epigrammi esiintyy siinä muodossa esim. V. A. Koskenniemellä:

Koskenniemi on pienissä epigrammaattisissa mieterunoissaan viljellyt myös muita mittoja:

Epiikka eli eeppinen runous on yksi runouden päälajeista lyriikan ja dramatiikan lisäksi. Epiikka tarkoittaa kertomarunoutta, kertomisen taidetta. Epiikka jaetaan tavallisesti kolmeen päälajiin: eepokseen, romaaniin ja novelliin.

Epitafi tarkoittaa hautakirjoitusta, hautalaulua (ks. pentametri, distikon)

Epopea = eepos

Esitahti = anakruusi

Esteettiset modifikaatiot eli muunnokset ovat runousopissa kauneus, sulo, arvokkuus, ylevyys, traagisuus ja koomisuus, johon kuuluvat ironia, satiiri ja parodia, sekä huumori (ks. hakusanoja).

Estetiikka tarkoittaa sitä filosofian haaraa, joka tutkii ihmisen esteettistä elämänpiiriä tai esteettistä suhtautumista. Arkisesti sanoen estetiikka on kauneutta ja taidetta tutkiva tiede. Runousoppi on osa estetiikkaa. Esteettinen suhtautuminen on yksi laji tunnesuhtautumista. Esteettiset tunteet ovat mielihyvän sävyisiä. Eriteltäessä esteettistä elämänpiiriä siinä havaitaan lukuisia erilaisia muunnoksia eli modifikaatioita.

Eufemismi kuuluu kielikuviin, ja sillä tarkoitetaan sanontaa, joka peittääkseen jotakin epämiellyttävää, kauheaa tai piinallista ilmaisee sen päinvastaisesti taikka pelottomammin, esim. maantieteellinen eufemismi on purjehtijoille vaarallista, myrskyisää paikkaa osoittavassa ilmaisussa "Hyvän toivon niemi", tai esimerkiksi verbi kuolla korvataan ilmaisussa "Hän nukkui pois". Karhua on nimitetty eufemistisilla sanoilla "Otso", "Mesikämmen" ja "Nalle".

Faabeli kuuluu lyriikan lajeihin, ja sillä tarkoitetaan leikillistä, yleensä opettavaa eläintarinaa, eläinsatua. Faabeleihin kuuluu personifikaatio, elottoman elollistaminen. Myös kasvit, puut, kivet yms. ovat toimivia olentoja faabeleissa. Monet yksinkertaiset "pupusadutkin" ovat faabeleita. - Suomalaisessa lyriikassa faabeleita on kirjoittanut mm. Lauri Pohjanpää (esim. "Syksy", "Viisi jyvää" ja "Hanhen konsertti").

Farssi tarkoittaa komedian keveintä muotoa näytelmärunoudessa eli dramatiikassa. Farssi on vallaton, vauhdikas, pääasiassa juoni- ja tilannekomiikan varaan pohjautuva huvinäytelmä, ilveily. Farssi on kukoistanut myös elokuvataiteessa (mm. Charles Chaplin, Buster Keaton, Jacques Tati).

Figuura = lausemuoto

Haiku tarkoittaa yleensä luontoaiheista japanilaista kolmisäkeistä 17-tavuista runoa. Säkeiden pituudet tavuina: 5 + 7 + 5.

Heksametri eli kuusimitta on runomittaopissa antiikkisten sankarirunojen mitta. Se on muodostunut viidestä daktyylistä ja yhdestä, säkeen loppuun sijoittuvasta trokeesta. Neljässä ensimmäisessä runojalassa daktyyli saattaa vaihtua spondeehen, mutta viidennessä säkeessä spondee on hyvin harvinaista. Kuudennen jalan trokeen sijalla voi olla niin ikään spondee. Kesuura eli tahtilepo sijoittuu vaihtelevaan paikkaan, ja sen lisäksi voi olla toinen tahtilepo. - Esimerkissä painolliset tavut on lihavoitu, runojalat on erotettu pystyviivoin (|) ja sanansisäiset tavut on erotettu vinoviivoin (/):

Voi havaita, että suomenkielisessä heksametrissa on ilmeikästä vapautta siinä, että ns. keskipitkät tai puolipitkät tavut (eli lyhytvokaaliset, konsonanttiin päättyvät tavut) käyvät sekä pitkästä että lyhyestä tavusta.

Huudahdus kuuluu lausemuotoihin eli figuuroihin. Huudahduksessa ei välttämättä tarvita käskymuotoa eli imperatiivia. Kirjoitettuna huudahdus syntyy korostettaessa ilmausta myös esim. huutomerkin avulla:

Huumori kuuluu runousopissa esteettisiin muunnoksiin eli modifikaatioihin, ja se käyttää keinonaan koomisuutta, mutta kokonaan toisella tavalla kuin koomisuuteen kuuluva ironia tai satiiri. Unto Kupiainen (mts. 17-18) toteaa, että ironikko ja satiirikko näkevät naurettavan arvottomana, mutta humoristi suo koomisellekin olemassaolonsa ja että humoristi on aina ihmisrakastaja. - Suomalaisessa kirjallisuudessa on ollut aina runsaasti humoristeja, esim. pakinoitsijoita Juhani Ahosta Veikko Huoviseen ja nykypakinoitsijoihin.

Huvinäytelmä = komedia

Hymni kuuluu lyriikan lajeihin, ja se tarkoittaa juhlallista, innostavaa runoa, jonka sisällys on hengellinen, isänmaallinen tai muuten aatteellinen. Hymniä leimaa ylistys, kiitos tai hartaus:

Hyperbola kuuluu lausemuotoihin eli figuuroihin, ja sillä tarkoitetaan suurentelua, liioittelevaa paisutusta:

Inversio kuuluu lausemuotoihin eli figuuroihin, ja sillä tarkoitetaan tavanmukaisen sanajärjestyksen muuttamista:

Ironia kuuluu lausemuotoihin eli figuuroihin, ja se tarkoittaa koomisuuden piirrettä, tietoista huvittamisen keinoa, jossa pyritään paljastamaan jotakin arvotonta, kuten puutteita, epäkohtia ja vikoja. Tässä tarkoituksessa ironia saattaa nämä seikat naurunalaisiksi esittämällä ne muka avuina tai ansioina taikka kehumalla sitä, mitä on tarkoitus moittia jne. - Ironiaa on yleensä kolumneissa ja pakinoissa, mutta sitä sisältyy myös runoihin:

Jambi tarkoittaa runomittaopissa nousevaa kaksitavuista runojalkaa, jossa paino on toisella tavulla. - Esimerkissä painolliset tavut on lihavoitu, runojalat on erotettu pystyviivoin (|) ja sanansisäiset tavut on erotettu vinoviivoin (/):

Kalevalanmitta tarkoittaa runomittaopissa nelipolvista trokeeta eli kaksoistrokeeta. Trokee on kaksitavuinen laskeva runojalka, jossa paino on joko ensi tavulla taikka sivupainollisella kolmannella tavulla. Nelipolvinen trokee tarkoittaa neljää kaksitavuista laskevaa runojalkaa, ja säkeessä on yhteensä kahdeksan tavua. - Esimerkissä painolliset tavut on lihavoitu, runojalat on erotettu pystyviivoin (|) ja sanansisäiset tavut on erotettu vinoviivoin (/):

Kun kalevalanmitta määritellään nelipolviseksi trokeeksi, ajatellaan tällöin aina laulettavaa runoa. Sen säe perustuu osittain tavujen pituuteen, osittain painoon, ja se noudattaa suurin piirtein seuraavia sääntöjä (Kupiainen mts. 50):

1. Nousussa käytetään kaikkia muita tavuja paitsi lyhyttä pääpainollista.
2. Laskussa käytetään kaikkia muita tavuja paitsi pitkää ja keskipitkää pääpainollista.
3. Vastoin edellisiä sääntöjä voidaan ensimmäinen runojalka muodostaa vapaasti 2-4 tavusta.
4. Säkeen lopussa ei esiinny yksitavuista sanaa.

Lyhyt tavu tarkoittaa vokaaliin päättyvää tavua. Keskipitkä tavu tarkoittaa lyhytvokaalista, konsonanttiin päättyvää tavua. Pitkä tavu tarkoittaa diftongiin tai konsonanttiin päättyvää tavua.

Näillä säännöillä päästään Kupiaisen (mts. 50-51) mukaan kalevalaisen rytmin luonnehdinnassa vain puolitiehen, mikäli kalevalainen teksti käsitetään runoksi eikä vain lauluksi. Tavujen painon kannalta nelipolvista trokeeta ei ole läheskään aina, vaan monet säkeistä ovat kolmipolvisia, vaihtelevasti trokeita ja daktyylejä sisältäviä säkeitä:

Varsinaisia nelipolvisia trokeita ovat vain 3., 5., 6. ja 9. säe. Muissa säkeissä (1., 2., 4., 7., 8. ja 10.) trokeet ja daktyylit järjestyvät usealla eri tavalla. - Kalevalaisessa runoudessa vallitsee varsin laaja rytmillinen elävyys tavujen laajuuden ja painon välisen jännitystilan takia.

Kauneus on keskeisin runousopin esteettisistä muunnoksista eli modifikaatioista. Kauneus herättää puhtaimmillaan sopusointuisen ja rauhallisen mielihyvän. Kuvataiteissa esim. antiikin veistos Milon Venus on tyyppiesimerkki kauneudesta. Luonnossa kauneutta saattaa havaita esim. idyllisessä kesämaisemassa tai lintujen laulussa. Kirjallisuudessa kauneutta voi havaita mm. Otto Mannisen maalailussa:

Kerto = parallelismi

Kesuura eli tahtilepo tarkoittaa runomittaopissa säkeen keskellä olevaa taukoa. Se merkitään || (muutoin runojalat on seuraavassa esimerkissä erotettu pystyviivoin (|), painolliset tavut lihavoitu ja sanansisäinen tavutus erotettu vinoviivoin):

Men/nyt | mies. || Men/nyt | mies.
Näin/kö sun || lop/pui ties?
(Aaro Hellaakoski: Sairaalassa.)

Kielikuva tarkoittaa kuvallista ilmaisua, asian ilmaisemista vertauskuvin, symbolein. Runouden lajeista lyriikka käyttää eniten kuvakieltä. Kielikuvia ovat symboli, vertaus, personifikaatio, metafora, metonymia, synekdokee, eufemismi ja allegoria (ks. hakusanoja).

Kliimaksi kuuluu lausemuotoihin eli figuuroihin, ja se tarkoittaa runossa kuvauksen voiman kiihdyttämistä huippukohtaansa asteittain, siten että yhä vaikuttavammat mielikuvat seuraavat toisiaan:

Epiikassa ja draamassa kliimaksilla tarkoitetaan juoneen kuuluvaa jännityksen huippukohtaa.

Komedia eli huvinäytelmä on yksi näytelmärunouden eli dramatiikan laji. Komediassa toiminta on nimensä mukaisesti koomista: ristiriidat herättävät naurua, ja kaikki loppuu onnellisesti. Komedian keveintä muotoa nimitetään farssiksi. Suomalaisen komedian tunnettuja tuotteita ovat mm. Aleksis Kiven "Nummisuutarit" ja Maria Jotunin "Miehen kylkiluu". - Varsin paljon komedioita esitetään kansannäytelminä varsinkin kesäteattereissa.

Koomisuus kuuluu runousopissa esteettisiin muunnoksiin eli modifikaatioihin, ja se määritellään usein traagisuuden vastakohdaksi, mutta Kupiaisen mielestä (mts. 17) koomisuuden vastakohtaa ei ole vain traagisuus vaan kaikki mikä on vakavaa ja totista. Esteettinen vaikutus on koominen silloin kun se herättää hymyä tai naurua. Koomisuutta voi eri perustein erottaa monta lajia: yhtäältä sen mukaan, onko kysymys sana-, tilanne- tai luonnekomiikasta, toisaalta sen mukaan, onko koomisuus tiedotonta vai tietoista. Tietoisessa koomisuudessa voi tavallisen huvittamisen lisäksi olla kyseessä ironiaa tai satiiria.

Kuusimitta = heksametri

Kysymys kuuluu lausemuotoihin eli figuuroihin. Kirjoitetussa tekstissä lauseen kysyvyyden pystyy osoittamaan pelkällä kysymysmerkillä:

Lausemuodot eli figuurat ovat Unto Kupiaisen (mts. 54) mukaan "erilaisia kielen avulla ilmaistuja asennoitumisia, joissa lähinnä lauseen rakenteen ja sanojen järjestyksen kautta syntyy voimakkaampi vaikutus kuin jos asia ilmaistaisiin yksinkertaisimmalla arkikielellä". - Tavallisimpia lausemuotoja ovat kysymys, huudahdus, puhuttelu, inversio, antiteesi, ironia, kliimaksi, täsmentävä huipennus, yksityisen yleistäminen, hyperbola, parallelismi, asyndeton, polysyndeton ja ellipsi (ks. hakusanoja).

Legenda kuuluu lyriikan lajeihin, ja se on alkuaan merkinnyt yleensä pyhimystarua, joka tavallisesti päättyi ihmeenomaiseen tulokseen. Ihme on keskeisenä, yleensä runon loppuun sijoitettuna tapahtumana myös sen eeppis-lyyrisessä muodossa. Esim. Kantelettaressa on legenda "Piispa Henrikin surma". Samoin Eino Leinon "Helgavirsistä" legendoja ovat esim. "Marjatan poika" ja "Sininen risti".

Liioittelu = hyperbola

Liikatavu tarkoittaa runomittaopissa nousevan säkeen lopussa esiintyvää ylimääräistä tavua:

Loppusointu eli riimi tarkoittaa runon kahden tai useamman säkeen lopputavujen tietynlaista keskinäistä sointuisuutta. Loppusointu alkaa aina painollisesta tavusta, ja loppusointu voi olla yksitavuinen: mies - ies; kaksitavuinen: mä|ki - nä|ki; kolmitavuinen: vat|sas|ta - pat|sas|ta; nelitavuinen: a|te|ri|a - ma|te|ri|a. Parhaina pidetään (Kupiainen mts. 32-33) sellaisia loppusointuja, joiden muodostajina ovat kokonaiset sanat mutta eri taivutusmuodoissa: häät - (sinä) jäät; hyöty - syöty; ratsasta - patsasta - vatsasta. Useampitavuiset loppusoinnut voivat muodostua myös useammasta sanasta: ponkas - on kas; vääpeli - jää peli; katoamaan - matoa maan. Jopa: taannoin - olevinaan noin.

Asunnan runon säkeistön loppusoinnut ovat keskenään 1. ja 3. säkeessä (kälyni - älyni) sekä 2. ja 4. säkeessä (kulta - multa). - Sarkian runossa loppusoinnut ovat 1. ja 4. säkeessä (ehtoon - kehtoon) ja 2. ja 3. säkeessä (valuu - paluu). Loppusointukaava saadaan merkitsemällä keskenään sointuvat säkeet samalla kirjaimella (Kupiainen mts. 34). Näin Asunnan runon loppusointukaava on abab ja Sarkian abba. - Poljennon liiallista takovuutta voi estää sijoittamalla loppusointuja etäälle toisistaan (jopa eri säkeistöihin).

Lyriikan lajit voidaan jaotella eri tavoin. Yksi tapa on erotella kansanrunous taiderunoudesta. Toinen jakoperusta voisi olla perinnäinen säkeistörakenne. Lyriikan lajeja luokitellaan seuraavasti: sonetti, elegia, epigrammi, hymni, dityrambi, oodi, balladi, romanssi, legenda ja faabeli (ks. hakusanoja).

Lyriikka on Kupiaisen (mts. 25) mukaan runouden päälajeista (muut: epiikka ja dramatiikka) subjektiivisin, ja se edustaa kirjallisuuden piirissä välittömintä itsetilitystä ja -tunnustusta. Missään muussa runouden lajissa ei itse ilmaisu ole niin tärkeää kuin lyriikassa. Lyyrinen runo lähentyy musiikkia. Se lähenee musiikkia kahdella tavalla: runon kokonaisuudessa keskeinen osuus on rytmillä, ja tähän liittyy kiinteästi sointuisuus.

Metafora kuuluu kielikuviin, ja se tarkoittaa vertauksesta kehittynyttä kuvailmaisua. Metaforassa ei käytetä vertauksessa esiintyvää sanaa kuin. Ilmaus Täysikuu on kuin pyöreä naama on vertaus, mutta ilmaus Täysikuun pyöreä naama on metafora. - Lyriikassa esiintyy paljon metaforia, mutta myös arkipäiväisissä teksteissä, kuten urheilu-uutisissa, joskus vilisee metaforia.

Metonymia kuuluu kielikuviin. Se on metaforan erikoistunut laji, ja sillä tarkoitetaan nimityksenvaihtoa, joka syntyy kun syy asetetaan seurauksen tilalle, omistaja omistetun tilalle, abstrakti konkreettisen tilalle: esim. Uutinen kohautti koko maata 'koko maan asukkaita' tai Olen lukenut Mika Waltaria 'Mika Waltarin teoksia'.

Metriikka = runomittaoppi

Metrumi = runomitta

Modifikaatiot = eseteettiset muunnokset

Murhenäytelmä = tragedia

Nelipolvinen trokee = kalavalanmitta

Näytelmärunous = dramatiikka

Oodi kuuluu lyriikan lajeihin, ja sillä tarkoitetaan ylistävää, lennokasta, loppusoinnutonta, ajatuspitoista ja vakavaa runoa. Tunnetuimpia oodeja ovat Horatiuksen oodit (suomennoskokoelma Horatiuksen oodeja).

Parallelismi eli kerto kuuluu lausemuotoihin, ja sitä käytetään hyvin runsaasti varsinkin kalavalaisessa runoudessa. Siinä kaksi peräkäistä säettä tai useammatkin peräkkäiset säkeet kuuluvat ajatukseltaan yhteen niin että toinen enemmän tai vähemmän vaihtelevasti toistaa toisen sisällyksen:

Pentametri eli viisimitta esiintyy ainoastaan heksametrin eli kuusimitan kanssa. Yksi heksametrisäe ja yksi pentametrisäe muodostavat yhdessä distikonin. Pentametrissa on kuitenkin kuusi runojalkaa, eli nimi viisimitta on harhaanjohtava. Se muodostuu tavallaan kahdesta heksametrin puoliskosta, jotka voimakas kesuura erottaa. Kummastakin heksametrin puoliskosta viimeinen runojalka on kulunut yksitavuiseksi. Pentametri onkin 2½ + 2½ daktyyliä: vain ensimmäisessä puoliskossa daktyyli voi vaihtua spondeehen. Heksametrin ja pentagonin kokoonpantua runoa, distikonia sanotaan elegiseksi. Alkuaan elegia merkitsee suru- ja valitusrunoa, hautalaulua, hautakirjoitusta (epitafia). - Esimerkissä painolliset tavut on lihavoitu, runojalat erotettu pystyviivoin (|), kesuura kahdella pystyviivalla (||) ja sanansisäinen tavutus erotettu vinoviivoin (/):

Personifikaatio kuuluu kielikuviin, ja se tarkoittaa elottoman esittämistä elollisena. Tavallista se on paitsi esimerkiksi saduissa (faabeleissa) myös runoissa:

Polysyndeton kuuluu lausemuotoihin eli figuuroihin, ja se tarkoittaa sidesanojen tavallista runsaampaa käyttöä, esimerkissä ja-konjunktiot:

Proosaruno on väliaste proosan ja runon välillä. Siinä ei ole samanlaisia rytmiin perustuvia toistuvia kuvioita kuin runossa: sointuisuutta, sanajärjestyksen poikkeavuutta, poistoja, toistoja, asyndeettisuutta ym. Esimerkiksi Juhani Ahon lyhyet tunnelmalastut ovat proosarunoja, samoin mm. Johannes Linnankosken pienet ns. sirpaleet.

Puhuttelu kuuluu lausemuotoihin eli figuuroihin. Tavallista puhuttelu (sinä, te, neiti Skog) on ohjailevissa teksteissä sekä merkkipäiväpuheissa ja -kirjoituksissa, mutta lyriikassakin sitä käytetään:

Puolisointu eli assonanssi tarkoittaa epätäydellistä loppusointua. Nykyisessä runokielessä sitä ei yleensä arvosteta tai hyväksytä sen alkeellisuuden vuoksi. Sitä esiintyy kansanlauluissa, ja niissä sointuisuus ja rytmi syntyvät pikemminkin melodian eli sävelen avulla:

Riimi = loppusointu

Romanssi kuuluu lyriikan lajeihin, ja se on kotoisin Espanjasta. Romanssia sanotaan pohjoismaista balladia etelämaisemmaksi: se kertoilee selvemmin ja tyynemmin, eeppisellä tavalla kuin balladi. Romanssi on balladia värikkäämpi ja se myös päättyy usein onnellisesti. Romanssin aiheena on usein rakkauskokemus. Romanssia esiintyy esim. Joel Lehtosen kokoelmassa "Munkkikammio".

Runojalka eli runopolvi (Ks. Runomittaoppi eli metriikka.) Runojalat ovat laskevia (esim. trokee ja daktyyli) sekä nousevia (esim. jambi ja anapesti).

Runopolvi = runojalka

Runomitta eli metrumi (Ks. Runomittaoppi eli metriikka.)

Runomittaoppi eli metriikka tarkoittaa runossa vallitsevan rytmin merkitsemistä tahdin mukaisesti. Tällöin käytetään apuna erilaisia runomittoja eli metrumeita. Runomittaoppi lähtee säkeen käsittävästä kokonaisuudesta. Säe muodostaa selvästi oman rytmillisen yksikkönsä. Sen kulkua kuunnellen voi havaita nousuja ja laskuja: nousut ovat painollisten tavujen kohdalla ja laskut painottomien. Yksitavuiset sanat voivat esiintyä joko nousussa tai laskussa. Näin säe jaksottuu tavuryhmiksi siten että kussakin ryhmässä on aina yksi nousussa oleva - siis painollinen - tavu ja yksi tai useampia laskussa olevia. Näitä tavuryhmiä nimitetään runojaloiksi eli runopolviksi. Painollinen tavu on aina joko runojalan alussa tai lopussa, ei koskaan keskellä. Runojalka voi varsin usein katkaista sanan. Runojalka on nouseva, jos painottomat tavut (tai painoton tavu) ovat ennen painollista, ja laskeva, jos järjestys on päinvastainen.

Runouden päälajit ovat 1. varsinainen runous eli lyriikka, 2. kertomarunous eli epiikka ja 3. näytelmärunous eli dramatiikka.

Rytmi tarkoittaa lyriikassa painon ja keston vaihtumista. Riimillisen runon rytmi perustuu likimain samanlaisina toistuviin kuvioihin. Myös proosassa voi havaita rytmiä, mutta ei samanlaisina kuin runossa. Väliastetta runon ja proosan välillä edustavat proosarunot. Vapaamittaisissa runoissa ei ole riimejä, mutta usein niitäkin hallitsee kuitenkin tietty, tosin proosamaisesti suuria vaihteluja tarjoava rytmiikka.

Sananheitto = ellipsi

Sananlyhennys tarkoittaa lyriikassa tietynlaista runoilijan vapautta lyhentää sanoja runomitan säilyttämiseksi. Lyhentäminen vaikuttaa varsin vanhahtavalta, ja nykyrunoudessa sitä pyritään välttämään.

Sallittua Kupiaisen mukaan (mts. 42-45) on kuitenkin eräissä tapauksissa jättää sanan lopussa oleva a-, ä-, tai i-äänne. Heittomerkkiä ei tarvita, jos lyhennys loppuu yksinkertaiseen s-äänteeseen: yks, kaks, kiis, olis, makas. Jos loppuun jää kahdennettu s, tulee heittomerkki: maass' 'maassa'. Lyhennettyä sanaa ei saa yleensä käyttää loppusointuna. Lyhennyksen saa tehdä yleensä vain silloin, kun seuraava sana alkaa vokaalilla tai samalla konsonantilla, johon lyhennys loppuu.

Persoona- ja demonstratiivipronomineista käytetään yleisesti muotoja mä, ma, sä, sa, mun, sun, mua, sua, tää, nää. Olla-verbistä ovat tavallisia muodot oisin, oisit, oisi (ois). En oo on kuitenkin hylättävä. Muutamia murremuotojakin esiintyy: nää 'näe'.

Sananpidennys on nykyisessä lyriikassa hylätty (Kupiainen mts. 43-44) esim. h:n lisäys genetiivi-, illatiivi- ja verbin passiivimuotoihin: mennehen, talohon, tähtihin, oltihin, kallehin. Suositeltavina ei pidetä myöskään verbimuotoja näkeepi, tulevi, ompi, vaikka niitä joskus näkyy käytetyn.

Satiiri on yksi koomisuuden alalaji. Siinä käytetään pilkkaa ja rajua ivaa, joka kohdistetaan Kupiaisen mukaan (mts. 17) etupäässä ihmisten siveellisiin heikkouksiin ja yhteiskunnan paheisiin sekä narrimaisuuksiin. Satiiriin sisältyy närkästyksen, paheksunnan ja halveksunnan tunteiden herättämistä.

Sisäsointu tarkoittaa sitä, että säkeen keskellä oleva sana on loppusoinnun tavoin riimillinen säkeen viimeisen tavun kanssa; säe jakaantuu tavallaan kahdeksi soinnulliseksi säkeeksi vaikka nämä säkeet ovat samalle riville kirjoitettuna tai painettuna.

Sointuisuus tarkoittaa runossa kielen äänteiden yhteensointuvuutta, joka herättää lukijassa tai kuulijassa harmonisen kauneusvaikutelman (ks. alkusointu, loppusointu, sisäsointu, puolisointu).

Sonetti on neljästätoista viisipolvisesta jambisäkeestä koostuva runo, jossa säkeet tavallisesti jakautuvat kahteen nelisäkeiseen ja kahteen kolmesäkeiseen säkeistöön. Jambisäkeiden sijasta näkee myös käytettävän anapesteja. Tavallisin loppusointukaava on abba - abba - ccd - dcd, mutta vaihtelu on sallittua, kuten seuraavassa abba - abba - cde - dec:

Spondee on runomittaopissa kahden pitkän tavun muodostama laskeva runojalka, esimerkiksi paa/tos, tai/vas tai pit/kin. Pitkä tavu on pitkään vokaaliin taikka diftongiin taikka konsonanttiin päättyvä tavu (lihavoidut tavut).

Stroofi = säkeistö

Sulo kuuluu runousopissa esteettisiin muunnoksiin eli modifikaatioihin, ja se on sukua kauneudelle. Kupiaisen mukaan (mts. 14-15) sulon aiheuttavat samantapaiset seikat kuin kauneudenkin, mutta pienoiskoossa. Kissanpoikaa tai pikkulasta sanotaan suloiseksi. Kirjallisuudessa moni viaton neitseellinen naishahmo sädehtii suloa, esim. Silja on sellainen F. E. Sillanpään "Nuorena nukkuneessa". Kupiainen tähdentää (mt.), että sulon edellytyksenä on tietoisuuden puuttuminen omasta merkityksestä. Sulon vastakohtana voisi pitää kömpelyyttä.

Symboli kuuluu kielikuviin ja tarkoittaa lyriikassa vertauskuvaa. Niitä on monenasteisia, ja niitä tulkiten pääsee monesti lähestymään runouden psykologista syntypohjaa ja sitä tietä runoilijan persoonallisuutta. Unto Kupiainen (mts. 59) ottaa esimerkiksi runoilijoistamme Uuno Kailaan, joka on pukenut erilaisuuden- ja syyllisyydentunteensa runoihin, joissa tämä kuvaa mm. verkonsilmässä olevaa kalaa, joka ei pääse vapaille vesille ("Verkossa"), tai riemukasta pallopeliä katselevaa rampaa poikaa ("Pallokentällä") taikka sairaalan ikkunasta kevään kauneutta ihailevaa ihmistä ("Sairaalan ikkuna"). Näissä runoilija on muuntanut vertauskuvaksi eli symboliksi oman sielunlaatunsa, oman lyyrisen perustuntonsa: hän tahtoisi kiihkeästi elää muiden tavoin vapaasti, vaivattomasti ja kauniisti mutta ei kykene siihen. Runoilija symboloi, käyttää vertauskuvia.

Synekdokee kuuluu kielikuviin ja tarkoittaa sitä, että ilmaisussa asialle annetaan tavallista laajempi tai suppeampi merkitys. Esine ilmaistaan sen osalla, laji alalajilla, ryhmää merkitsemään käytetään yksikköä, epämääräistä lukua merkitsemään käytetään tiettyä lukua jne.

Säe on runon perusyksikkö, useimmiten myös oma rytmin muodostava yksikkö, kirjoitetussa runossa sanojen muodostama rivi. Säe jaksottuu tavuryhmiksi. Säkeen kulussa kuunnellen voi havaita nousuja ja laskuja: nousuja painollisten tavujen kohdalla, laskuja painottomien. Koko runomittaoppi lähtee säkeen käsittävästä kokonaisuudesta. Säkeen eri tavalla saatuja tavuryhmiä nimitetään runojaloiksi tai runopolviksi. Kaksi säettä yhdessä muodostavat tietyn rytmillisen kokonaisuuden. Useat säkeet yhdessä muodostavat säkeistön, stroofin.

Säkeenmurros = säkeenylitys

Säkeenylitys eli säkeenmurros tarkoittaa sitä, että runon säkeessä alkava lause jatkuu seuraavaan säkeeseen (joskus jopa säkeistöstä toiseen). Lause joko alkaa tai loppuu keskellä säettä:

Säkeistö eli stroofi koostuu kahdesta tai useammasta säkeestä. Tavallisimpia ovat nelirivisten säkeiden muodostamat säkeistöt. Säkeistön säkeiden määrät vaihtelevat mm. Kalevalan varsin vaihtelevasta lukumäärästä sidoksiseen: esimerkiksi japanilainen runomuoto tanka on aina viisirivinen 31-tavuinen säkeistö. Uudemmassa, vapaamittaisessa lyriikassa säkeen ja säkeistön käsitteet luonnehtiutuvat vaihtelevin tavoin.

Tanka tarkoittaa japanilaista viisisäkeistä 31-tavuista runoa. Säkeiden pituudet tavuina 5 + 7 + 5 + 7 + 7.

Tahtilepo = kesuura

Tiiviys on yksi runoudelle leimaa-antava piirre. Mallikelpoisessa lyyrisessä runossa ei ole tilaa ainoallekaan turhalle sanalle eikä kielikuvalle. Unto Kupiaisen (mts. 26) mukaan esimerkiksi Eino Leinon runossa Nocturne vallitsee varsin tiivis keskihakuisuus: "Vaikka runoilija kasaa näyn toisensa päälle, ei, yksikään runon monista kuvista pääse karkaamaan alun perin viritetystä tunnelmasta, vaan päinvastoin omalla lisäsävyllään vain tehostaa ja syventää sitä."

Tragedia eli murhenäytelmä on yksi näytelmärunouden eli dramatiikan laji. Tragedia on näytelmä, jonka toiminta päättyy traagisesti eli jossa päähenkilö joutuu onnettomuuteen tai tuhoon. Tragedia esittää ylevää henkilöä elämän ristiriitojen keskellä, hänen taisteluaan aatteen tai jalouden puolesta ja hänen lopullista sortumistaan. Huomattavimpia tragedioiden kirjoittajia ovat Suomessa olleet J. J. Wecksell (Daniel Hjort), Aleksis Kivi (Kullervo), Minna Canth (Sylvi; Anna-Liisa) ja Maria Jotuni ( Olen syyllinen; Klaus, Louhikon herra).

Traagisuus kuuluu runousopissa esteettisiin muunnoksiin eli modifikaatioihin, ja Unto Kupiaisen mukaan se tarkoittaa ylevän tai jossakin suhteessa suuren henkilön sortumista elämän ristiriidoissa, mutta ei vähäpätöisestä eikä satunnaisesta syystä. Traagisuutta esiintyy vain ihmiselämässä ja taiteessa, ei luonnossa. Traagisessa kohtalossa tuhoutuu aina kalliita arvoja, joiden olisi pitänyt olla tuholta suojattuja. Usein traagisessa henkilössä on jotakin syyllisyyttä, jolloin hänen tuhonsa tulee myös syyn sovitukseksi. Traagiselta vaikutukselta vaaditaan, että mahdissa tai kohtalossa, joka kukistaa ihmisen, on sellaista suuruutta, joka ei ainoastaan murskaa vaan joka myös kohottaa. Jos tällaista vapauttavaa ainesta ei ole, vaikutelma voi kyllä olla järkyttävä tai liikuttava mutta ei traaginen. Runouden traagisia hahmoja ovat mm. Kalevalan Kullervo, Wecksellin Daniel Hjort sekä Jotunin Klaus Kurki ("Klaus, Louhikon herra").

Trokee tarkoittaa runomittaopissa kaksitavuista laskevaa runojalkaa, jossa paino on joko ensi tavulla taikka sivupainollisella kolmannella tavulla. - Esimerkissä painolliset tavut on lihavoitu, runojalat on erotettu pystyviivoin (|) ja sanansisäiset tavut on erotettu vinoviivoin (/):

Täsmentävä huipennus kuuluu lausemuotoihin eli figuuroihin, ja se tarkoittaa kliimaksin sukuista figuuraa, jossa esitetystä runokuvasta otetaan jokin yksityiskohta, joka herkistää ja huipentaa vaikutuksen:

Vapaa mitta alkoi runoudessamme 1920-luvulla, ja sillä tarkoitetaan vaikka ei kuitenkaan täysin rytmitöntä mutta kuitenkin loppusoinnutonta runoutta, ja tällainen runous on lähellä proosarunoutta. Aleksis Kivi ja Eino Leino ovat kirjoittaneet aikanaan paljon vapaamittaisia runoja, samoin Katri Vala, Viljo Kajava ja Paavo Haavikko sekä Pentti Saarikoski lähes yksinomaan. Monet nykyrunoilijat ja runojen kirjoittamista kokeilevat kirjoittajat suosivat vapaata mittaa.

Vertaus kuuluu kielikuviin, paitsi lyriikassa myös epiikassa ja periaatteessa missä tahansa tekstissä, ja sillä tarkoitetaan asian tms. asettamista toisen rinnalle arvioitavaksi. Vertailussa käytetään vertailukonjunktiota kuin tai liittokonjunktiota niin kuin (~ niinkuin):

Viisimitta = pentametri

Yksityisen yleistäminen kuuluu lausemuotoihin eli figuuroihin. Siinä sananmukaisesti yleistetään yksittäinen asia:

Ylevyys kuuluu runousopissa esteettisiin muunnoksiin eli modifikaatioihin. Ylevyydeksi sanotaan Kupiaisen (mts. 15-16) mukaan esteettistä tunnetta, kun sen sävyjä ovat voimakas ihailu, harras kunnioitus yms. Esim. myrskyävä meri, kova rajuilma tai jylhä tunturimaisema herättävät ihailua ja kunnioitusta luonnonvoimia kohtaan. Kirjallisuudessa yleviä henkilöhahmoja ovat mm. Väinämöinen (ks. esim. Leinon runo "Väinämöisen laulu" kohdasta dityrambi) ja Runebergin Kuningas Fjalar.