Kasvatustieteen pro gradu -työn plagiointisyytökset nostattivat vuodenvaihteessa pienen poliittisen myrskyn julkisuudessa. Uudeksi ulkomaankauppaministeriksi nousseen Jari Vilénin 12 vuotta vanhaa Oulun yliopistossa hyväksyttyä tutkielmaa jouduttiin uudelleenarvioimaan, kun ministerinimityksen alla sen epäselvyydet nostettiin esiin. Vilén on koulutukseltaan luokanopettaja ja toimi vuosina 1988-1989 Suomen opettajiksi opiskelevien liiton puheenjohtajana. Ministerinimityksensä yhteydessä hän siirtyy nyt myös hallituksen sivistyspoliittisen ministerityöryhmän jäseneksi.
   Esille tullut tapaus on nolo, mutta ei aivan tavaton tai ennenkuulumaton. Se on nolo uudelle ministerille ja yliopistolle. Uutta ei silti ole, että opiskelupaineessa jotkut opiskelijat yrittävät mennä sieltä, missä aita on matalin ja esimerkiksi graduja saatetaan valitettavasti tehdä kaikissa tiedekunnissa kuin morsiuspukua: jotain uuta, jotain vanhaa, jotain sinistä ja jotain lainattua. Pro gradu työ ei kuitenkaan saisi olla mikään läpihuutojuttu, koska kyseessä on opiskelijan kypsyyskoe. Suora plagiointi on jo tämän vuoksi väärin puhumattakaan siitä, että kysymys on tekijänoikeuksista.
   Oulun yliopiston tutkimuksen lopputulos oli, ettei niin painavia syitä tullut esiin, että kerran annettu lainvoimainen hyväksyntä voitaisiin hallintokäyttölain nojalla purkaa. Asiantuntijat antoivat moitteita plagioinnista, mutta eivät enempää. Sitä suurempi kritiikki kohdistui työn hyväksyjiin. 10-sivuisen selvityksen vähintäänkin rivien välistä on luettavissa, että gradu-työn hyväksyjät ovat menetelleet taitamattomasti ja tiedekuntaneuvosto huolimattomasti.

Opiskelijan osuutta tapahtuneeseen väheksymättä asiantuntijoiden pääkritiikki osuu oikeaan osoitteeseen. Vaikka menettelytavat eivät ehkä olleet 12 vuotta sitten yhtä vakiintuneita kuin nyt, ohjauksessa on ollut ilmeistä leväperäisyyttä. Ja vaikka Oulun yliopiston Kajaanin opettajankoulutuslaitoksessa kasvatustieteen ala oli nuori, ei se sitä enää ollut koko yliopistossa.
   Moitteelle on siis sijaa, mutta sitä ei pidä tulkita kritiikkinä koko yliopistolle. Tapauksesta ei saa vetää liian suuria yleistyksiä, kuten Oulun yliopiston rehtori Lauri Lajunen on todennut. On tarpeetonta heittää varjoa koko yliopiston tai edes kasvatustieteen tiedekunnan ylle. Olisi kohtuutonta, jos tämän tapauksen vuoksi luokanopettajien tai muiden opettajien pro gradu -tutkielmia alettaisiin katsoa väheksyen. Siitä hyötyisivät vain ne, jotka eivät halua nähdä kasvatustiedettä tieteenä laisinkaan ja jotka eivät arvosta opettajan ammattia.
   Oulun yliopisto tai kasvatustiede eivät varmasti poikkea muista yliopistoista tai tiedekunnista pro gradu -töiden tason osalta. Opinnäytetöiden arvostelua ja kriteeristöä yliopistojen olisi kuitenkin ryhdyttävä pohtimaan yhdessä. Olisi varmasti kaikkien edun mukaista, että työt ovat vertailukelpoiset ja ohjauksen antajat toimivat kaikkialla samalla tavalla.

Hannu Laaksola, päätoimittaja

Keski-Suomen keskustaväki on selkeästi kallistumassa Anneli Jäätteenmäen taakse keskustan puheenjohtajan vaalissa. Tämä ilmeni puolueen piirikokouksessa Jämsän Kuorevedellä äskettäin. Vaikka asiasta puhuttiin keskustelussa niukasti, perusjuonne leijui lämpimän kannustavana Jäätteenmäelle..
   Piirin puheenjohtaja Kauko Lehtonen tukee Jäätteenmäkeä. Samoin tekee keskustanaisten puheenjohtaja Leila Lindell. Jäättenmäen kannalle ovat lisäksi asettuneet kymmenet keskustan avainhenkilöt maakunnan eri puolilla. Muilla kandidaateilla on varsin vähän suosiota.
Keskisuomalaisten mieliala perustuu järkiperäisyyteen. Mielipidetutkimukset ovat monesti ja yhtäpitävästi osoittaneet Anneli Jäätteenmäen saavuttavan kansalaisten suuren suosion pääministeriehdokkaana. Hän viilettää jopa pääministeri Paavo Lipposen edellä. Muut keskustalaiset ovat etäällä, samoin monet kilpailevien puolueiden johtajat. Kun Jäätteenmäki luotsasi keskustaa Esko Ahon Yhdysvaltain opintomatkan ajan, keskusta pääsi suurimmaksi kunnallisvaaleissa. Näytöt täten ovat vakuuttavat.
   Pohjois-Karjalan emeritusherra Esa Timonen, joka on hyvin kokenut yhteiskunnallinen vaikuttaja, on sanonut suunnilleen näin: Kun Jäätteenmäellä on näin mahtava suosio ihmisten sydämessä, miksi keskustassa alettaisiin teutaroida ja estettäisiin Jäättenmäen puheenjohtajuus. Maaherran lausuma vastaa tavallisen äänestäjän järkeä. Jos keskusta tavoittelee tosissaan tasavallan hallitukseen, kyvykäs naispuheenjohtaja on varmin avu toiveen toteutumisessa. Ratkaisu tuoreuttaa puolueen ulkonaista kuvaa ja raikastaa sen politiikan sisältöä.

Anneli Jäätteenmäki tunnetaan Keski-Suomessa. Jyväskylässä hänet kuvattiin kesäisellä Kauppatorilla viime vuonna.

Afganistanin talebanien komentaja ilmoitti keväällä 1997, että Bamiyanin valloittamisen jälkeen he räjäyttävät siellä olevat jättiläismäisen suuret 1500 vuotta vanhat kallioon louhitut Buddhan patsaat, koska ne eivät kuulu maan kansalliseen perinteeseen. Samaa periaatetta noudattaen Egyptin islamilaisten olisi pitänyt aikaa sitten kiihkoilla heille vieraan uskonnon pystyttämien pyramidien hävittämisessä.

Talebanien hanke nostatti kansainvälisiä protesteja, mutta työ saatettiin päätökseen heidän valtansa lopuilla. Tällä kertaa globaalin ajattelun synnyttämät vetoomukset, joista osa tuli islamilaisista valtioista, eivät estäneet lokaalia eli paikallista tihutyötä.

Kenelle kuuluu kuninkaan aarre?

Saksalainen amatööriarkeologi Heinrich Schliemann aloitti Homeroksen Iliaksen innoittamana Troijan löytämiseen pyrkivät kaivaukset Turkissa ilman hallituksen lupaa. Vuoden 1873 löytöihin lukeutui haudasta tavattu kulta-aarre, jonka Schliemann nimesi Troijan kuningas Priamoksen aarteeksi. Löytö salakuljetettiin Ateenaan, ja sieltä Lontooseen, jossa se asetettiin näytteille. Vuonna 1881 Schliemann lahjoitti keisari Wilhelm I:n kehotuksesta aarteen Saksan valtiolle. Teko tuotti palkkioksi Berliinin kunniakansalaisuuden ja Preussin yliopiston kunniatohtoriuden.

Toisen maailmansodan loppuvaiheessa vuonna 1945 Puna-armeijan erikoisyksikkö vei kulta-aarteen Berliinistä salaa Moskovaan. Vasta 1991 kaksi venäläistä taidehistorioitsijaa paljasti, teeä Troija aarre on piilossa Moskovassa, ja 1996 Pushkin-museossa järjestettiin Troijan kulta -näyttely.

Tällä hetkellä Priamoksen aarteen oikeutetuiksi omistajiksi ovat ilmoittautuneet Turkki, Kreikka, Englanti, Saksa ja Venäjä. Olennaiset kysymykset ovat: kenen aarre on ja minne se kuuluisi? Viimeinen kysymys on poliittisesti vaikea ratkaista, mutta ensimmäinen kysymys on helppo. Aarteen omistaa se kulttuuri, joka sen valmisti, käytti ja hautasi. Koska tuota kulttuuria tai sen oikeudenomistajia ei enää ole, aarre on kaikkien yhteistä kulttuuriperintöä: maailmanperintöä.

Maailmanperintökohteita pelastetaan ja listataan

Globaali maailmanperinnön käsite omaksuttiin vasta toisen maailmansodan suurtuhojen äärellä, ja vuonna 1954 solmittiin Haagin sopimus suojelemaan kulttuurimuistoja konflikteissa.

Mutta rauhan aikakaan ei ollut vaaraton. Assuanin padon rakentaminen uhkasi tuhota Egyptin muinaismuistoja veden alle. Unesco ryhtyi 1959 kansainvälisesti rauhoitettuun pelastamishankkeeseen, jonka konkreettisimpana tuloksina oli Abu Simbelin, ja Phialin temppelien purkaminen, siirtäminen ja pystyttäminen tulevan vedenpinnan yläpuolelle. Rakennukset säilyivät, vaikka paikan henki menetettiin.

Hankkeen onnistuminen osoitti kansainvälisyyden voiman, ja konseptia käytettiin sittemmin vastaavissa pelastushankkeissa. Niiden menestys johti lopulta Unescon valmistelemaan maailmanperintösopimukseen vuonna 1972. Sen myötä perustettiin myös kohteet hyväksyvä maailmanperintökomitea.

Vuoden 2001 lopussa maailmanperintölistalla oli yhteensä 721 kulttuuri- ja luontoperintökohdetta 124 maasta. Suomen kaikki viisi kohdetta ovat kulttuuriperintökohteita. Niistä yksi on Keski-Suomessa: Petäjäveden vanha kirkko.

Kauppavapauksien poikkeus

Globalisaation käsite liitetään yleensä maailmankauppaan ja -talouteen, ja sanalla on usein negatiivinen merkitys. Globalisaatio ei kuitenkaan ole uusi asia, vaan sen juuret johtavat vuosituhansien taakse. Tavaroita ja teknisiä uutuuksia on aina vastaanotettu ja muokattu omaan elämänpiiriin sopiviksi.

Globaalistumisen myönteisiä puolia ovat globaali ajattelu ja tietoisuus, joka on mahdollista kun teknisesti kehittynyt viestintä näyttää kaukaisetkin tapahtumat lähes reaaliaikaisesti. Kielteistä on se, että vaikka kaupallisen kilpailun keskittämän ja voimistaman talouden tyrkyttämiä tuotteita ei omaksuttaisikaan "nahkoineen ja karvoineen", ne nakertavat kulttuurien omaleimaisuutta. Siksi ei ole ihme, että kulttuuriperinnön käsitteeseen on viime aikoina ryhdytty lukemaan myös henkisen kulttuurin tuotteet, esim. kieli ja paikannimet.

Kun kauppaa ja taloutta vapautettiin, sopimuksiin tuli kulttuurinen poikkeus. Kaupan vapaus ei koskenut kansallisesti merkittävää kulttuuriomaisuutta.

Suomessakin oli jo 1940-luvun lopulla huolestuttu kulttuurihistoriallisesti arvokkaiden esineiden maastaviennistä, mutta vientiä rajoittava laki odotutti itseään vuoteen 1978 asti. Tuolloin säädetyt kansalliset lait jäivät voimaan Suomen liittyessä Euroopan unioniin. Ne uusittiin vuonna 1999, jolloin Suomi yhtyi myös useisiin luvatonta vientiä koskeviin kansainvälisiin sopimuksiin.

Kuriositeettikaapeista Suureen museoon

Museoiden ja muiden muistiorganisaatioiden eli arkistojen ja kirjastojen yhteiskunnallinen tehtävä on muistaa enemmän ja kauemmaksi kuin yksikään yksilö.

Keräilyn juuret ovat kaukana esihistorian hämärissä, mutta renessanssin ajoista lähtien kuninkaat, ruhtinaat ja aateliset ja 1600-luvulta lähtien varakkaat porvaritkin keräsivät kokoelmia. Niissä pyrittiin usein täydellisyyteen: liki kaikista merkittävistä luonnon tai taiteiden ilmiöistä oli niissä edustava näyte. Kokoelma, joka sijoitettiin omaan huoneeseensa eli kuriositeettikamariin tai erityiseen kaappiin, oli siis kuin maailma pienoiskoossa., ja tietysti omistaja, ruhtinas, oli kaiken keskipiste.

Yksi tunnetuimpia tällaisia kokoelmia on meidän päiviimme asti Upsalan yliopistossa säilynyt Kustaa II Adolfin upea kokoelmakaappi, jonka kuningas vastaanotti kolmikymmenvuotisessa sodassa vuonna 1632 Augsburgin raatimiehiltä. Koristeellinen kaappi, jonka tekemiseen 30 käsityöläismestarilta kului kuusi vuotta, sisältää noin tuhat esinettä.

Kehitys johti Englannissa ensimmäisen julkisen museon syntyyn, kun British Museum avattiin 1759.Aika oli otollinen ja esimerkkiä seurattiin. Alkoi "museoräjähdys", jonka myötä tämä Euroopassa syntynyt ilmiö levisi 1800-luvun kuluessa kaikille mantereille. Samaan aikaan omaksuttiin sekä kansallisuus- että kotiseutuaate.

1980- ja 1990-luvun ympäristötietoisuus vaikutti kokonaisvaltaisemman museokäsityksen syntyyn. Ymmärrettiin, ettei riitä, että kokoelmia kerätään kaappeihin, kamareihin tai rakennuksiin, jos luonto ja kulttuuriympäristöt ovat muutoin uhattuina. Näin Euroopassa syntyi ajatus "Suuresta museosta", joka käsittää koko ympäristön kaikkine "ajan jälkineen". Tällöin perinteisten muistiorganisaatioiden tärkeimpänä tehtävänä nähdään ihmisten yllyttäminen löytöretkeilemään sekä ympäristöönsä että itseensä.

Kirjoittaja on Jyväskylän yliopiston museologian professori ja yliopiston museon johtaja

Satoja tuhansia suomalaisia on syrjäytynyt työttömyyden, taloudellisten vaikeuksien ja sairastumisien takia. Seurannaisuuksien ketju tekee elämäntilanteen hankalaksi, monesti jopa ylivoimaiseksi.

Käyttöön on otettu uusi termi: syrjäytetyt. He katsovat tulleensa sivuraiteelle yhteiskunnan hallitsemattomien rakenneaaltojen heittäminä, eivät niinkään omaa tumpeluuttaan.

Näin tapahtui tuhansille yrittäjille noin kymmenen vuotta sitten, jolloin ulkomaiset valuuttaluotot osoittautuivat kavaliksi ja jolloin devalvaatio muutoinkin tuotti kosolti vaurioita, vaikka siihen turvautuminen saattoi olla mielekästä muilla perusteilla.

Suomen Pankki, hallitus, rahalaitokset ja tukku eri alojen asiantuntijoita markkinoivat ohjeita, joiden noudattaminen nieli synkkiin syövereihin. Kaikki työskentelivät hyvässä uskossa, niin velalliset kuin heidän neuvonantajansa.

JYVÄSSEUDUN Syrjäytetyt ovat järjestäytyneet omaan yhdistykseensä, jonka puheenjohtajana on entinen kauppiasjohtaja Viljo Kohonen.
"Yhdistyksen tarkoituksena on koota yhteen Jyväskylän seudulla asuvat yhteiskunnasta syrjäytetyt henkilöt

puolustamaan oikeuksiaan työhön, toimeentuloon ja muuhun perusturvaan kehittämällä yhteistyössä syrjäytyneiden ja eri toimijoiden kanssa toimintatapoja ja menetelmiä syrjäytyneiden aktivointiin ja itsenäiseen selviytymiseen", sääntöjen tarkoituspykälässä napakasti sanotaan.

Järjestäytyminen on pelkästään hyvä asia. Se osoittaa syrjäytetyissä pesivän edelleen sitkeää elämän- ja selviytymisenvoimaa, vaikka koettelemukset olisivat saattaneet viedä kaiken uskon ja vireyden.

Yhteisyys suurentaa edellytyksiä hankkia oikeutta vääryyksiin. Syrjäytettyjen suurin osa on rehellistä ja kunniallista väkeä, joka on velvollisuudentuntoisesti yrittänyt täyttää sitoumuksensa.

MYÖS YHTEISKUNNAN korvat ovat herkistymässä. Ylivelkaantuneiden vaikeuksiin haetaan huojennusta pankkien kanssa tapahtuvilla neuvotteluilla. Valtiovalta tukee asiassa edistymistä.
Ihmisyys voittaa suosiota.

Ilokivessä pidetään rientoja. Se on jees. Bailata täytyy. Jäljet vain jäävät. Törkeät. "Vanhojen" bileitten jäljiltä koko viereisen P-rakennuksen ali johtava kongi oli lauantaiaamuna 19.2. kuin sikolätti: kustu kustaana minne sattuu, yrjötty simona sinne tänne, haju helvetillisen hirvittävä. Tupakantumppeja miljoona. Särjettyjä kaljapulloja, korkkeja ja rutattuja tölkkejä siellä täällä. Ulkovalolamppu särjetty. Tupakantuhkisroskis potkittu hajalle. Kyltit revitty ovista. Polkupyörä väännetty hajalle ja heitetty lumihankeen. Roskaa ja paskaa koko piha täynnä. Lasinsiruja. Tyhjiä tupakka-askeja.

Kaljapullopatteripahveja. Muovikasseja. Liukkaita banaaninkuoria. Hyvä etteivät taas särkeneet rakennuksen alimman kerroksen ikkunoita. Kaksi kertaa on Ilokiven juhlien yömyöhällä lyöty ikkunat palasiksi. Jos vielä tapahtuu kerran tätä hölmöilyä, vedän jotakuta turpaan. - Saatana soikoon, dorkat.

Timo Nurmi
Kielikeskus

Kielikeskuksen suomen kielen lehtori Timo Nurmi kirjoitti Jylkkärin 4/2000 yleisönosastolla Ilokiven vanhojenpäivän bailujen törkeistä jäljistä otsikolla "Äly hoi, ääliöt!". Todellisuudessa häntä ei kuitenkaan selvästikään kiinnosta juhlinnan jälkeensä jättämä törky. Hänen ainoa tarkoituksensa näyttää olevan ainoastaan esitellä omaa yleisönosastokirjoitustyyliään, jota hän myös provosoi. Vai mitä sanotte seuraavasta: Kustu kustaana minne sattuu, yrjötty simona sinne tänne, haju helvetillisen hirvittävä. Tupakantumppeja miljoona."
Nurmen kirjoitustapa on erittäin etova ja teennäinen. Se on niin itsetarkoituksellista suomea, ettei kenenkään muun kuin suomen kielen lehtorin voi ajatella sitä

kirjoittavan. Ja mikä tärkeintä, sitä ei ole kirjoitettu
aidosta tarpeesta puuttua havaittuun epäkohtaan, vaan ainoastaan halusta pönkittää omaa "juttuaan". Tällainen on kenties ymmärrettävää kielen kiemuroihin hairahtuneelta lehtorilta, mutta Jylkkärin toimitukselta odottaisi parempaa arvostelukykyä. Mikäli emme halua, että lehtemme yleisönosasto muuttuu mielipiteiden esittämisen foorumista kynämiesten harjoituskentäksi, tällaiset kirjoitukset on syytä karsia alkuunsa.