TYÖN tekeminen ihmisten kanssa on täysin yksinkertainen asia. Aivan: luit oikein: yksinkertainen asia. Ainakin periaatteessa.
   Tarvitaan vain sitä, että jokainen työntekijä kokee tulevansa huomatuksi, arvostetuksi, luotetuksi. Kun saan tunnustusta työlleni ja vastavuoroisesti annan sitä toisille, kaikki sujuu hyvin. Mutta jos luottamuksen, arvostuksen ja hyväksynnän ilmapiiriä ei rakennu, mistään ei tahdo tulla mitään.
   Muistan joskus kokeneeni epäluottamusta, kontrollia ja arvostuksen puutetta, jolloin työ on menettänyt täysin makunsa. Energiaa on kulunut siihen, kun on yrittänyt kierrellä joitakin hapannaamoja. Pelkkä ajatuskin siitä, että tietty habitus luo reviiriään käytävillä ja kahvihuoneissa, on alkanut rasittaa ja viedä voimia. Työpaikalle tuleminen on tuntunut yhä hankalammalta joka aamu.
   Mutta olen ollut myös työyhteisöissä, joissa minuun on luotettu ja kykyihini uskottu. Keskinäinen luottamus on kasvattanut entistä voimakkaamman halun tehdä työni hyvin. Ei vain minussa, vaan koko yhteisössä on kasvanut vahva tunne siitä, että teemme arvokasta ja laadukasta työtä. Tällaisen koko työyhteisön flow-kokemuksen soisi jossain elämän vaiheessa jokaiselle.
Tunnustuksen antamista ja vastaanottamista voi oppia kuten muitakin asioita. Tunnustuksen dialektiikan perusoppimäärän voi aloittaa yksinkertaisesti sopimalla, että joku tietty palaveri käytetään pelkästään keskinäisen tunnustuksen antamiseen.

Olen toteuttanut näitä tunnustuksen dialektiikkaan perustuvia prosesseja eri työyhteisöissä eri tavoin: oppilaiden kanssa koulussa, opettajankouluttajana, tiimin jäsenenä, työyhteisökouluttajana. Perusajatuksena on, että jokainen sanoo jokaiselle jotain myönteistä tämän työstä ja työyhteisön jäsenenä olemisesta. Paperi tai kortti kiertämään, ja jokainen kirjoittaa toisilleen jotain. Yksinkertaista, mutta toimii.
   Työyhteisön johtajan on erityisen tärkeää oivaltaa nämä tunnustuksen dialektiikan peruslait. Hyvä johtaja saavuttaa luottamuksen työntekijöiltään ja yhteistyökumppaneiltaan, ja hän osoittaa luottamusta ja tunnustusta vastavuoroisesti heille. Samalla paradoksaalisesti johtajuus sanan perinteisessä merkityksessä haihtuu ilmaan. Tunnustuksen dialektiikan oivaltanut johtaja on palvelija ja rinnalla kulkija siinä missä muutkin työntekijät. Yhteisön toimintaa ohjaa jokin ihmisenegoa suurempi - sen arvot. En tee työtäni saadakseni kiitosta johdolta tai keltään muultakaan, vaan palvelen jotain meitä kaikkia tärkeämpää: niitä perusarvoja, joita varten tätä työtä teemme.
   Yksinkertainen asia. Eikä edes uusi. Miksihän niin vaikea muistaa ja osata, tämäkin

Hannu L. T. Heikkinen, FT, Suomen Akatemian suunnittelija

Nyt on tultu siihen, että maa tarvitsee Paavo Väyrysen. Visionäärinä hän havaitsi sen ensimmäisenä itse ja ilmoittautui Suomen Keskustan puheenjohtajaksi. Eihän se hänelle mieluista ollut, mutta pakko oli lähteä, koska muita kelvollisia ei ole ja porukka vaatii. Porukkaan kuuluvat mm. kepun elossa olevat entiset puheenjohtajat, osa puolueen euroedustajista, EU:n liberaaliryhmästä ja koko parlamentista sekä Pohjantähti-opisto ja Finnairin lentoemäntien yhdistys. Kannatusta kuuluu olevan myös Pohjois-, Keski- ja Etelä-Suomessa, Neittaanmäellä ja Järvenpäässä, ajoittain Helsingissä.

Meidän sivullistenkin on siis aika oivaltaa Väyrysen välttämättömyys. Väyrystä tarvitaan aina siellä, missä Väyrystä tarvitaan. Muutamia vuosia häntä on tarvittu EU:ssa, koska asiat ovat olleet huonommalla mallilla siellä kuin kepussa. Ottamatta varsinaisesti kantaa siihen, mihin suuntaan kummankin asiat ovat sittemmin kehittyneet, voitaneen arvioida, että nyt asiat ovat huonommin kepussa kuin EU:ssa. Väyrysen palatessa Brysselistä molempien tilanne paranee.

Tämä on pieni askel Paavo Väyryselle, mutta sitä suurempi maailmalle. Juuri hänen on johdateltava keskusta vaalivoittoon, kuten Mooses aikanaan johdatti Israelin kansan Egyptistä Luvattuun maahan. Tai no, Mooses ja Mooses. Väyrysen poissa ollessa Mooseksen paikan on anastanut Paavo toinen., Lipponen nimeltänsä, joten hän on luonnollisesti Paavo ensimmäisen päävastustaja. Heidän välillään näemme vielä jyrskeän taistelun siitä, kumpi on oikea Mooses. Tai ehkä päädytään poliittiseen lehmänkauppaan, jossa sovitaan, että Paavo-pari hoitaa Mooseksen virkaa kuin poliisipartiota: toinen johtaa kansaa ja toisella on hidas puhe ja kankea kieli.

Toistaiseksi Väyrynen on visiossaan varovainen. Hän lupaa ainoastaan voittaa puheenjohtajavaalin sekä tervehdyttää puolueen ja Suomen. Mutta entä sen jälkeen? Maailmanennätyksen tehneiltä urheilijoiltakin on tapana kysyä: "Mihin tähtäät?", joten kyllä sama kysymys voidaan esittää myös Väyryselle. Ei hän sitä varmaan vaatimattomana miehenä paljasta, mutta tuskin myöskään tyytyy jupisemaan, että "keskityn omaan peliini, yritän parhaani ja katsotaan mihin se riittää".
Sopiva seuraava askel kepun uudelle puheenjohtajalle on ehkä kasvihuoneilmiön pysäyttäminen, onhan hän puutarhurin poika. Sitten voivat olla vuorossa maailmanrauhan luominen, Suomen murtomaahiihdon pelastaminen ja lopulta euroviisuvoitto Suomeen.

Jukka Ukkola

Omaperäisyys? Kuka sitä muka tarvitsee? Ainakaan elokuvamaailmassa omaperäisyys ei ole suurikaan hyve. Enkä nyt tarkoita vain Hollywoodia, vaikka toimintajännäri Takaa-ajajat (U. S. Marshals 1998) tyylipuhdas Hollywood-elokuva onkin.
   Takaa-ajettu (The Fugitive, 1993) oli valtava hitti, joten pakkohan sille oli jatko-osa tehdä. Takaa-ajettu oli yksioikoisen viihdyttävä actiontrilleri kahden miehen kissa ja hiiri-leikistä.
Mutta oli pari ongelmaa. Hiiren roolin vetänyt Harrison Ford ei ollut kiinnostunut jatko-osasta. Joten nyt takaa-ajetaan uutta miestä. Häntä esittää Wesley Snipes. Myös ohjaaja Andrew Davis kaipasi uusia haasteita. Jatko-osassa ohjaajan tuolille istui Stuart Baidr, joka on enemmän selkeä keskivertoammattilainen.
   Oikeastaan Takaa-ajajat ei ole Takaa-ajetun (jösses näitä nimiä) jatko-osa, vaan uudelleenfilmatisointi, joss aon otettu asiaan kuuluvia taiteellisia vapauksia. Lähes jokaiseen Takaa-ajetun klassikkokohtaukseen löytyy Taka-ajajista vastineensa, joka on muunnelma tutusta teemasta. Kun ensimmäisessä elokuvassa päähenkilö pääsi karkuun bussin törmätessä junaan, nut varsinainen show lähtee liikkeelle lento-onnettomuudesta. Tälläkin kertaa takaa-ajettu on vanki, joka vannoo syyttömyyttään.

Takaa-ajava sheriffi (Tommy Lee Jones) on tällä kertaa nostettu varsinaiseksi päähenkilöksi, mikä on ihan hyvä idea. Palkittiinhan Tommy Lee Jones Takaa-ajetusta Oscarillakin.
   Mukaan on tungettu pari aivan turhaa henkilöhahmoa. Irene Jacob esittää takaa-ajetun tyttöystävää, mikä on täydellistä Jacobin hukkakäyttöä. Robert Downey Jr. Puolestaan on sheriffiä vahtiva liittovaltion agentti, jolla ei myöskään ole kummoistakaan tekemistä koko elokuvan aikana.
   Aivot off-asentoon laitettuna Takaa-ajajat menee yhden kerran katsottuna mukavana vauhtiviihteenä. Tommy Lee Jones on karismaattinen kuten aina ja Wesley Snipes mies paikallaan. Kun tähän päälle pistetään pari hienoa stunttia, niin siinähän koko juttu sitten olikin.

Takaa-ajajat * *
MTV 3 klo 21.15-23.40

Paavo Haavikon tuotteliaisuus tekstientekijänä on sangen kunnioitettava ja erinomainen asia. Hänen sanallinen terävyytensä ja paradoksien tajunsa on parhaimmillaan aivan ylivertaista. Ja kukapa muu se parhaiten lohkaisisi, ellei juuri talttumaton ja lahjomaton akateemikko?

Jossain vaiheessa herää väistämättä kysymys siitä, onko kyse jo ylituotannosta, paradoksien ryöstöviljelystä - ja jopa suuresta toistosta? Haavikko tietysti varioi ajastaikaisia perusasetelmiaan ja paradoksejaan taitavastikin, mutta jossain kohtaa alkaa vain maistua puulta, tympäistä tämä toiston pysyvyys ja näköalaton itsensä kehuminen.

Kahden vuoden päiväkirjaa lukiessa nämä mietteet tulevat väistämättä mieleen. Ja on sangen kohtuutonta, että Haavikko ei näe muita uusia kustannusliikkeitä, hyvien kirjojen tekijöitä, kuin oman Art Housensa. Hän puhuu vain itsestään ja omasta yrityksestään. Muu kustannustoiminta on joko roskaa tai sitä ei ole olemassa.

Tuskin hän on itsekään tätä mieltä. Onko tämä dialogia?

Haavikon ongelma on nyt Haavikko itse. Onko kukaan enää pitkään aikaan editoinut hänen tekstiään, lukenut kriittisin silmin, tehnyt parannusehdotuksia? Tuskin. Hänen omassa kustannusliikkeessään on Ruhtinas ja muut apulaisia, aputyttöjä ja apupoikia, oma poika Heikki mukaan lukien.

On sääli, sillä tästä uusimmasta kirjastakin olisi tullut paljon dynaamisempi ja virkeämpi, jos siinä ei olisi ollut niin paljon toistoa ja maneereja.

"Posmodernismi" tekstigeneraattorina on merkinnyt viime aikoina sitä, että Haavikko sumeilematta yhdistelee vapaasti erilaisia kirjoittamisen strategioita. Parhaimmillaan lopputulos on häikäisevää proosaa, mutta huonoimmillaan oman aikansa vastapuhetta, jankutusta. Toisaalta Haavikon ns. ironinen perspektiivi saattaa olla totaalisempi kuin ikipäivänä uskommekaan!

Kukaan ei Suomessa kirjoita niin vetäviä lauseita, niin kauniita säkeitä kuin Paavo Haavikko. Mutta se ei hänelle näköjään riitä.